Yli synkän virran

Elämä on tie, elämä on matka. Tässäpä kaksi tuttuakin tutumpaa metaforaa eli ”vertaukseen perustuvaa kielikuvaa”, kuten yleiskielen sanakirja metaforan merkitystä selittää.

Metafora-sana on helppo havaita jo ulkonäkönsä perusteella maahanmuuttajaksi, muilta mailta vierahilta meille matkanneeksi. Sanan juuret ovat syvällä tuhansia vuosia ennen ajanlaskun alkua puhutussa indoeurooppalaisessa kielimuodossa. Metafora tarkoittaa vanhastaan siirtämistä ja yli kantamista. Sana on kantautunut yli aikojen sekä maiden ja merten kaikkialle maailmaan.

Metaforassa yhden asian, vaikkapa tien tai matkan, merkitys siirretään toiseen asiaan, kuten elämään. Mutta mitä elämästä oikein sanotaan, kun sitä tällä tavalla yhdistetään tien tai matkan merkityksiin? Onko kyse valtatiestä, kantatiestä, seututiestä vai yhdystiestä, kenties paikallistiestä? Metsä- tai mökkitiestä? Entä millainen matka elämä on: Aikamatka, ajomatka, huvimatka, keikkamatka, loppumatka, pakomatka, toiviomatka? Etu-, väli- vai takamatka? Jos elämä on tie, olkoon sitten tuttu mökkitie, jota valaisee kesäaamun lempeä aurinko.

Jos elämä on matka, soisin sen olevan matka rakkaiden kanssa.

Muistan, kun koko kansan reissumiestä Tapio Rautavaaraa muinoin haastateltiin televisiossa. Tarpeeksi tietä niellyt Rautavaara tokaisi jotain sen suuntaista, että paras matka on kuitenkin kotimatka.

”Metafora tarkoittaa vanhastaan siirtämistä ja yli kantamista.”

Kieli kantaa ihmistä ja ihmiskuntaa tilanteesta toiseen. Kielellä me ihmiset kannattelemme toisiamme, joskus kantelemmekin toisistamme. Kielellä myös ilmaisemme kantojamme, olemme kantoja kaskessa.

Kantamisessa oli todennäköisesti alkujaan kyse ruumiillisesta retuuttamisesta, konkreettisesta vehkeiden ja värkkien kuljettamisesta ja kiikuttamisesta. Kaikenlaista kamaa ja tavaraa ihminen on raahannut: vettä, puita, reppua, postia, lippua, mitä milloinkin, vaikka korsia kekoon.

Myös lasta on kannettu, syntymätöntäkin: ”Kantoi kohtua kovoa, vatsantäytettä vaikeata”, kertoo Kalevala.

Kielenkäytössä käy usein niin, että merkitys siirtyy kouriintuntuvista asioista käsitteellisiin seikkoihin. Jos voi kantaa kiviä, miksei voi kantaa kaunaakin?

Mitä kaikkea olemmekaan ottaneet kannettavaksemme! Vastuuta, häpeää, seurauksia, surua, huolta, vihaa… 1900-luvun alkupuolen kieltä kuvaavan Nykysuomen sanakirjan esimerkit valottavat kantaa-verbin kuvallista käyttöä hätkähdyttävälläkin tavalla: merkittävä osa abstrakteista kantamuksistamme on merkityksiltään kielteistä taakkaa. Tavallaan tämä on ymmärrettävää, jos miettii, kuinka raskasta puuhaa konkreettisten kantamusten kuljettaminen usein on.

Toki kantamisella on myönteisiäkin merkityksiä. Siivet kantavat, jalatkin. Puu voi kantaa siementä ja maa satoa. Mielikuvitus voi kantaa korkeuksiin ja vahva aate kauas. Jo yksiöinen jää saattaa kantaa, kuten arvelee Päntän äijä Pentti Haanpään novellissa. Tie voi paitsi viedä myös kantaa, jos yöpakkanen on jäädyttänyt sen savisen pinnan.

Elämä kannattelee. Sanasilta kantaa yli synkänkin virran.

Vesa Heikkinen, suomen kielen dosentti ja tietokirjailija

Liikennevilkun kolumnisti Vesa Heikkinen on suomen kielen dosentti ja tietokirjailija.