Olemisen tiloja ja iloja

Joskus sen on pakko pysähtyä. Liikkumisen, liikkeen.

Aaltoilun, ajamisen, askeltamisen, autoilemisen, harhailemisen, hiihtämisen, hyppimisen, juoksemisen, keinumisen, kiertelemisen, koikkelehtimisen, kompuroimisen, konttaamisen, kulkemisen, käpsehtimisen, kävelemisen, käymisen, köntystämisen, laahustamisen, laskettelemisen, lautailemisen, lentämisen, luikertelemisen, löntystämisen, matkustamisen, pyörimisen, pyöräilemisen, ryömimisen, taapertamisen, uimisen. Ja niin edelleen.

Liikettä kuvaavat verbit eivät ihan heti luettelemalla lopu. Mutta miten kuvata tilannetta, jossa ei liikuta mistään mihinkään eikä mitenkään? Siihen riittää useimmiten yksi pieni sana: olla.

Olla-verbin on monissa tutkimuksissa todistettu olevan suomen kielen yleisin sana. Sen kanssa usein yhdessä käytettävä ”ei” on neljänneksi yleisin. Väliin kiilaavat ”ja” ja ”se”.

On, on! On se! Olkoon vaan! Olemisessa on vastaansanomatonta voimaa. Outoa taikaa. Hiljaista tietoa.

Vaikka olla-verbi on yksi, olemisia on lukemattomia. Yleiskielen sanakirjassa olla-verbillä kuvataan olevan kaksikymmentäkahdeksan erilaista käyttötapaa. Monille näistä on lisäksi eritelty useita alakohtia. Olla voi merkitä muun muassa olemassa olemista, oleilua, laiskottelua, rauhassa pysymistä, todennettavuutta, vallitsevuutta, hallussa pitämistä, psyykkistä tilaa, sijaintia, ikää.

Ihminen voi olla jokin, jotakin, jonkinlainen. Ihminen voi olla jonkun, jollekin, jossakin. Lisäksi, ja mikä merkillisintä, ihminen on olemassa, siis: on olemassa. Mikä se sellainen ”olema” on, jossa ollaan? Kyse on tietenkin olla-verbin ma-muodosta. Kieliopin mukaan kyse on merkitykseltään erikoistuneesta kiteymästä.

Kiteytynyt olemassa oleminen on tavallaan kaksinkertaista eli todella vahvaa olemista. On tässä olla-verbissä olemista!

Olemisen ja liikkumisen suhde on pohjimmiltaan filosofinen ongelma. Ihminen on olemassa myös liikkuessaan. Monille liikkuminen eli liikkeessä oleminen on suorastaan olennainen olemisen tapa. Liikkumattomuus saattaa tehdä tällaisesta ihmisestä itselleen olemattoman. Vaikka fyysinen liike on pysähtynyt, ajatus oletettavasti – olla-verbin johdos kai tämä olettaminenkin – jatkaa kulkuaan.

Olemista on käsitelty filosofiassa paljon. Niin sanotun ensimmäisen filosofian eli metafysiikan on sanottu tutkivan ”olevaa olevana”. Mitä on ”tosioleva”? Mikä on ”olevaisen” tarkoitus? Filosofisessa kirjallisuudessa käytetään myös sellaisia
termejä kuin ”maailmassa oleminen”, ”käsillä oleminen”, ”esillä oleminen” ja ”täälläolo”.

Kun ihmisen liike pysähtyy, liike korvien välissä saa vauhtia, ehkä jopa filosofinen liike, ajatusten liikkeelle ajaminen, ajattelu. Olisiko niin, että ihmisen on joskus hyvä vain olla möllöttää, olla jököttää ja olla kököttää? Oleutua, olla omissa oloissaan, olevinaankin? Vaihtelun vuoksi voi toki toisinaan myös maata lekottaa ja istua kököttää.

Mitä Hassisen Kone muinoin lauloikaan? ”Olen toki, vain sen tiedän. Enkä sitäkään aina.”

Liikennevilkun kolumnisti Vesa Heikkinen on
suomen kielen dosentti ja tietokirjailija.