Tutkija Frank Furedi* on kuvannut, että elämme itseään ruokkivassa pelon kulttuurissa, joka opettaa pelkäämään tuntematonta kanssaihmistä. Jatkuva pelolla ja riskeillä mässäily typistää Furedin mukaan kehityksen ja luovuuden. Teknologiakeskustelussa korostamme jatkuvasti uhkia ei mahdollisuuksia. On kuvaavaa, miten suhteettoman osan keinoälykeskustelustamme saa huoli, että keinoälyt tai kansankielellä robotit riistäytyvät ihmisten hallinnasta.
Turvallisuus- ja terveysviestijät ovat käyttäneet pelkoa jo vuosia vahvistaakseen viestejään. Furedi kritisoi vahvasti ns. turvallisuuden palvontaa, jossa turvallisuuspuhe luo pahimmillaan vain uusia uhkia ja turvattomuuden tunnetta. Pelon vahvaa tunne-elementtiä voi kuitenkin käyttää huomion herättämiseen ja ohjaamaan ihmisiä kohti turvallisia ja terveellisiä valintoja.
Maailma pullollaan pelkkiä riskejä?
Valtaosa meistä turvallisuusviestijöistä painii tämän ristiriidan kanssa. Tuomme esiin riskialtista käyttäytymistä, jonka merkitys yksilötasolla on usein häviävän pieni. Vaikka käytöksen riskikertoimet olisivat moninkertaiset, voi yksilölle tuo riski tuntua täysin merkityksettömältä. Esimerkiksi liikenne on joka päivä turvallista yli 5 miljoonalle suomalaiselle.
Liikenneturvallisuuspuheessa puhutaan silti paljon riskeistä. On liikkumisvälineeseen, ikään ja käyttäytymiseen liittyviä riskikertoimia. Yleensähän tiellä liikkujat eivät riskejään pohdi. He miettivät harrastuksiin ehtimistä, ponin ostoa ja perheen taloutta – arkea.
Yleensähän tiellä liikkujat eivät riskejään pohdi. He miettivät harrastuksiin ehtimistä, ponin ostoa ja perheen taloutta – arkea.
Viime viikkoina Facebook-kuplaani on kuitenkin tullut paljon liikenneriskien käsittelyä. Muun muassa Turun tapahtumia pohtiessaan moni on nostanut esille muitakin vaaran paikkoja, kuten liikennettä.
Vertailu on sekä totta että irrelevanttia. Riski menehtyä liikenneonnettomuudessa on tosiaan moninkertaisesti terrorismin uhkaa suurempi. Sen sijaan pelko, tai lievemmin koetun turvallisuuden heikkeneminen, on todellinen. Koettu turvallisuus onkin monin tavoin yhtä merkityksellinen kuin todellinen turvallisuus.
Koetun ja todellisen turvallisuuden epäsuhta on myös turvallisuusviestijälle ongelmallinen. Heikompi koettu turvallisuus voi esimerkiksi tuottaa varovaisempaa liikkumista, mikä voi edelleen parantaa todellista turvallisuutta. Viestijällä on siis suuri houkutus käyttää hyväksi ihmisen irrationaalisuutta. Ihmisen mieli myös auttaa. Liikenteessä koetut vaaran hetket muistetaan. Kyselytutkimuksilla on helppo todentaa ihmisten omakohtaisia onnettomuus- ja läheltä piti -kokemuksia.
Pelottelulla haluttuihin tuloksiin?
Monet turvallisuusalan toimijat, poliitikot ja päättäjät uskovat pelkovaikuttamiseen tutkitusti. He pitävät tärkeänä, että näytetään, mitä seurauksia onnettomuuksilla voi olla, ja uskovat tämän interventiomuodon tehoon. Jos saisin euron aina kun mainosalan ammattilainen lähestyy uudella pelkokampanjaidealla, olisi tyttären poni jo ostettu.
Liikennealan toimijoiden keskuudessa on runsaasti tietoa eri interventioiden heikkouksista, mutta moni kannattaa pelkopohjaista viestintää. Olen itse miettinyt, johtuuko usko pelon voimaan siitä ajatuksesta, että vakava aihe tarvitsee vakavamielisen ilmeen ja viestin. Muutos on tehtävä vakavasti.
Onnettomuuksien näyttäminen sellaisenaan on kuitenkin ongelmallinen tapa muuttaa käyttäytymistä. Lähestymistavan ongelmia ovat mm. heikot käyttäytymisen muutokset, väärän kohdennuksen yleisyys ja epätoivotut käyttäytymisen muutokset.
Huonoimmillaan ihmisten liikkumisessa saadaan aikaan sellaisia muutoksia, joita ei toivottu. Yksinkertainen esimerkki on lasten liikkumattomuus, jota saadaan helposti edistettyä mässäilemällä liikenneonnettomuuksilla.
Ponikentän laidalla mietin, että meillä on yhä turvallinen arki, jossa on mutkatonta liikkua, harrastaa ja elää. Riskejäkin on, ja niiden ennakoimisen ja estämisen eteen kannattaa tehdä työtä jatkossakin. Mutta työtä pitää ohjata tiedon, ei pelon kautta.
Yksinkertainen esimerkki on lasten liikkumattomuus, jota saadaan helposti edistettyä mässäilemällä liikenneonnettomuuksilla.
*Frank Furedi, Culture of Fear 1997
