Jos äiti, isä tai oma opettaja ei ole lohduttamassa, kelpaa korvaajaksi myös koululaiskyydin kuljettaja. Näin ainakin Lempäälässä, mikäli ratin takana istuu pian kymmenen vuotta kotikuntansa koululaisia kuskaillut Erja Herkkola.
Hänen sompailemansa pikkubussin penkeillä on naurettu monet naurut, itketty pienet itkut, etsitty kadonneita lapasia tai unohtunutta koulureppua sekä supateltu omat ja kotiväen salaisuudet. Samalla on rakentunut tiivis yhteys ja luottamus paitsi kyydittäviin myös lasten vanhempiin ja koulujen opettajakuntaan.
”Se on kertakaikkisen mahtava tunne, kun lapset saapuvat iltapäivällä koulun ovelta tähän autolle ja tulevat halaamaan. Sekin virkistää, jos onnistuu aamulla saamaan uutta virtaa väsyneeseen ja apean oloiseen koululaiseen”, Herkkola huokaa.
Ja kuvio kuuluu toimivan myös toisin päin. Kuljettajan silmissä harmaa ja ankea aamu muuttuu aina kirkkaammaksi, kun auto alkaa täyttyä iloisesta naurusta ja puheen pälpätyksestä.
”Lapset kyllä vaistoavat nopeasti, jos meikäläisellä on huono päivä. Piristykseksi riittää muutama sana – ihan kuten aikuistenkin kesken.”
Korvat ja hermot koetuksella
Herkkolan taidot on noteerattu myös valtakunnallisesti, sillä hänet palkittiin muutama vuosi sitten Vuoden koululaiskuljettajana. Opetushallituksen palkinnon perusteena ovat muun muassa kuljettajan palvelualttius, turvallisuuskysymysten huomioiminen, esimerkillinen kasvattajan rooli, yhteistyökyky ja liikennekäyttäytyminen.
Kuusi lasta kasvattaneelle perheenäidille ja myös lastenhoitajan töitä takavuosina tehneelle Herkkolalle edellä mainitut asiat tuntuvat olevan itsestäänselvyyksiä. Samalla hän kuitenkin muistuttaa, ettei ajoittain lehmän hermoja ja kuulosuojaimia vaativa työ suinkaan sovi kaikille.
“Kevätretkeltä Särkänniemestä palaava koululuokka on kiistatta aika eloisa kuskattava. Siksi on ihan ymmärrettävää, jos joku kuljettaja kieltäytyy kunniasta”, Herkkola nauraa.
Huolenpitoa ovelta ovelle
Koululaiskuljettajan vastuulla on varmistaa omalta osaltaan lasten turvallinen koulumatka. Käytännössä se tarkoittaa kaikkien mahdollisten riskien minimointia, jouhevaa ja turvallista ajotapaa sekä kaluston moitteetonta kuntoa.
Autoissa on muun muassa pakollinen alkolukko, jota Herkkola pitää täysin perusteltuna varusteena. Siihen on hönkäistävä aina, kun auto on seissyt yli 40 minuuttia.
Lisäksi kuljettajan on huolehdittava, että matka sujuu turvallisesti ovelta ovelle.
”Ketään ei jätetä kulkemaan yksin pimeään. Autot ajetaan aina niin, ettei lapsille tule teiden ylityksiä. Lisäksi autoihin vaihdetaan talvirenkaat aina hyvissä ajoin ennen liukkaita kelejä, onhan kyydissä oleva lasti kullanarvoinen”, Herkkola kertoo.
Hienovarainen liikennevalistus kuuluu sekin asiaan. Esimerkiksi syksyn tullen tarkkaillaan heijastimien käyttöä ja tarvittaessa asiasta
laitetaan muistutusviestiä kouluille ja koteihin. Turvavyön käytöstä ei tingitä piiruakaan. Auto lähtee liikkeelle vasta sitten, kun lukot ovat napsahtaneet kiinni jokaisella kyytiläisellä.
Kyytikiristyksillä on kaksi puolta
Kunnat ovat viime vuosina joutuneet kiristämään jatkuvasti kukkaronnyörejään ja linja näkyy myös koululaiskuljetuksissa. Entistä useampi kunta on vetänyt kuljetusrajan viiden kilometrin kohdalle ja tässä joukossa on myös Lempäälä.
Herkkola sanoo ymmärtävänsä talouden realiteetit, mutta pitää silti viiden kilometrin matkaa etenkin pienimmille kulkijoille liian pitkänä. Toisaalta jo parin kilometrin koulumatka
tuntuu olevan monille oppilaille liikaa – myös urheilua harrastaville.
”Vanhempien työmatkansa ohessa hoitamat kyydit lisääntyvät täällä Lempäälässäkin jatkuvasti. Ajatus on tietysti hyvä, mutta samalla koulureiteille tulee vain lisää liikennettä ja uusia vaaran paikkoja”, Herkkola muistuttaa.
