Heijastin on vanha suomalainen keksintö vuosikymmenten takaa. Viime vuosina markkinoille tulleet heijastavat tuotteet kilpailevat kuluttajien suosiosta. Miksi edelleen on syytä luottaa tuttuun ja turvalliseen?
Viime vuosina markkinoille on tullut paljon erilaisia heijastavia tuotteita, kuten ulkoiluvaatteita, kasseja, reppuja ja sateenvarjoja. Myös erilaisten heijastavien tuotteiden askartelu on lisännyt suosiotaan erityisesti sosiaalisessa mediassa jaettujen kuvien ja ohjeiden myötä. Henkilönsuojainasetuksen resitaali 10:n mukaan kyseiset tuotteet eivät kuitenkaan ole henkilösuojaimia.
Henkilönsuojain on väline, joka on suunniteltu ja valmistettu henkilön käytettäväksi tai pidettäväksi ja suojaamaan yhdeltä tai useammalta henkilön terveyteen tai turvallisuuteen kohdistuvalta riskiltä. Vaatteet ja välineet, joiden tarkoitus on näkyvyydellään osoittaa käyttäjänsä läsnäolo, kuten heijastinliivit ja jalankulkijaheijastimet, ovat henkilönsuojaimia.
Henkilönsuojaimen ja heijastavan tuotteen ero ei välttämättä ole selvää kuluttajille.
Henkilönsuojainasetuksessa määritellään vaatimukset, jotka henkilösuojainten on täytettävä, jotta ne saavat myyntiluvan EU:n alueella. Henkilönsuojainten laatua myös valvotaan tyyppihyväksynnän ja pistokokeiden kautta. Suomessa henkilösuojainten markkinavalvoja on Turvallisuus- ja kemikaalivirasto (Tukes).
Koska erilaiset heijastavat tuotteet eivät ole henkilösuojaimia, niille ei myöskään ole minkäänlaisia laatuvaatimuksia eikä niiden laatua valvota millään tavalla. Kuluttajille on siten mahdollista myydä heijastavana tuotteena oikeastaan mitä tahansa – myös tuotteita, jotka eivät heijasta juuri ollenkaan.
Laatua vaikea todentaa ostohetkellä
Henkilönsuojaimen ja heijastavan tuotteen ero ei välttämättä ole selvää kuluttajille. Voi myös olla, että heijastavien materiaalien ja asioiden uskotaan heijastavan yhtä hyvin: jos tuotteessa on sana heijastava, se riittää monelle. Esimerkiksi ulkoiluvaatteissa on usein heijastavasta materiaalista tehtyjä yksityiskohtia. Tässä kohdin on paikallaan todeta, että heijastavan materiaalin laadun arviointi silmämääräisesti on vaikeaa harjaantuneemmallekin.
Myös markkinoinnilla on väliä. Tuotteista annetuista tiedoista voi saada sellaisen käsityksen, että tuotteita voi käyttää henkilösuojaimina. Mainoslauseilla voi pipoista ja takeista syntyä kuluttajalle kuva siitä, että vaatteen heijastava materiaali korvaa asianmukaisen henkilönsuojaimen.
Harhaluulosta vaaratilanteeksi
Heijastimen kokonaisheijastavuudelle ja heijastusteholle on asetettu tietyt vaatimukset. Heijastavilla ominaisuuksilla tai heijastimena markkinoitu tuote, joka ei täytä näitä vaatimuksia, antaa harhaanjohtavan kuvan tuotteen turvallisuusominaisuuksista. Tämä voi johtaa tilanteeseen, jossa kuluttajan henki tai terveys voi vaarantua hänen käyttäessään pimeällä liikkuessaan tuotetta, joka ei tarjoa riittävää näkyvyyttä.
Heijastavan materiaalin laadun arviointi silmämääräisesti on vaikeaa harjaantuneemmallekin.
Heijastavista tuotteista, jotka eivät täytä henkilönsuojaimille asetettuja vaatimuksia, ei saa antaa kuluttajalle virheellistä kuvaa. Vaate, jossa on heijastavaa materiaalia, voi lisätä henkilön näkyvyyttä, mutta pimeän aikana tiellä liikkuessaan jalankulkijan on tarpeen käyttää lisäksi asianmukaista, henkilönsuojaimien vaatimukset täyttävää, CE-merkittyä heijastinta tai heijastinliiviä.
Koetuksella kenttätestissä
Joulukuussa 2019 Liikenneturva toteutti Alastaron moottoriradalla kenttätestin, jonka tarkoituksena oli saada ajantasaista tietoa erilaisten heijastavien tuotteiden heijastavuudesta ja siitä, miten kaukaa ne on mahdollista havaita lähivaloilla pimeässä. Testiä varten Liikenneturvaan hankittiin erilaisia kuluttajien saatavilla olevia heijastavia tuotteita: ulkoilutakkeja, toppaliivi, pipo, sormikkaat, kassi ja sateenvarjoja. Kahden eri valmistajan heijastavasta langasta neulottiin myös kaulaliina, pipoja ja lapaset.
Testaukset tehtiin moottoriradan suoralla osuudella pimeässä. Alueella ei myöskään ollut minkäänlaista valaistusta. Radan reunaan oli rakennettu mitta-asteikko 10 metrin välein asetetuilla merkeillä, joka ulottui 200 metrin päähän autojen keulasta. Tästä eteenpäin merkit asetettiin 50 metrin välein 600 metriin saakka. Autot olivat rinnakkain 0 m kohdalla. Mittauksessa käytettiin lisäksi laseretäisyysmittaria.
Testaus suoritettiin siten, että jalankulkija lähti radan toisesta päästä (600 m kohdalta) kävelemään kohti auton keulaa. Kun auton kuljettajan paikalla istunut tarkkailija teki jalankulkijasta tai tämän käyttämästä heijastavasta tuotteesta selkeän näköhavainnon, hän painoi äänimerkkiä. Äänimerkin kuultuaan jalankulkijan etäisyys autoon mitattiin laseretäisyysmittarilla, joka kohdistettiin auton vieressä olleeseen tauluun. Mittaus toistettiin kolmeen kertaan. Tarkkailijana toimi aina sama henkilö.
Jalankulkijoina käytettiin neljää tummiin vaatteisiin pukeutunutta henkilöä, jotka lähtivät liikkeelle yksi kerrallaan. Radalla oli myös laseretäisyysmittarin käyttäjä ja ns. yleisjohtaja, joka varmisti, että tieto kulki ja tuotteet testattiin oikeassa järjestyksessä. Kommunikoinnissa käytettiin apuna radiopuhelimia.
Testiolosuhteet todellisuutta tylsemmät
Kenttätesti ei sinänsä tuottanut mitään suuria yllätyksiä. Paljon heijastavuusominaisuuksiltaan laadukasta, yhtenäistä heijastavaa pintaa käsittävien tuotteiden odotettiin näkyvän hyvin ja kaukaa; sen ne myös tekivät. Erityisesti heijastavista langasta valmistettujen asusteiden heikompi heijastavuus ei sekään tullut yllätyksenä, sillä jo toimisto-olosuhteissa taskulampun avulla suoritetut kokeilut olivat osoittaneet, ettei heijastava lanka näy kovin kauas. Langasta valmistetut asusteet eivät myöskään näyttäytyneet heijastimen kaltaisena kirkkaana valopisteenä vaan hieman taustaansa vaaleampina alueina, joita ajoneuvon kuljettaja ei välttämättä osaa edes tulkita oikein.
Testissä saadut tulokset koskevat ainoastaan testattuja tuotteita eikä tulosten perusteella voida tehdä yleistyksiä muista heijastavista tuotteista.
Testissä saadut tulokset ja metrimäärät eivät ole sellaisenaan siirrettävissä tieliikenteeseen. Työturvallisuussyistä auto pysyi paikallaan ja kävelijät liikkuivat sitä kohti. Autossa istuneen tarkkailijan ei tarvinnut keskittyä kuin kävelijöiden havainnointiin. Aidossa liikennetilanteessa kuljettajan huomiota veisi auton hallinta ja ympäristön tarkkailu. Olosuhteet olivat testattavien tuotteiden näkymisen kannalta ihanteelliset, mutta eivät kaupunki- tai taajamaympäristöä vastaavat.
