Lueskelen vuosina 1951–1961 ilmestynyttä Nykysuomen sanakirjaa usein kuin runoutta. Luen, liikun ajassa ja aatoksissa, luen ja liikutun. Erityisesti sana-artikkeleihin sisällytetyt esimerkkilauseet ovat tällöin oudolla tavalla koskettavia. Millaisia maailmoja avaavatkaan vaikkapa liikkua-artikkeliin kirjatut ”Äiti heilauttaa kätkyen liikkumaan”, ”Niin kauan kuin peukaloni liikkuu”, ”Kiertotähdet liikkuvat auringon ympäri”, ”Liikkua ihanteiden korkeassa maailmassa”…
Mieleen juolahtaa lomamuisto vuosien takaa. Ajan hyvää haipakkaa viitostietä etelään, vaimo ja kolme lastamme kyydissä, pienet poikamme syvässä unessa. Taivas on kirkas, tienpinta kuiva. Liikenne soljuu suuntiinsa, aivan kuin kaksi elävää olentoa, joita päättäväisesti ohjastaa näkymätön käsi. Yhtäkkiä tapahtuu jotain, mitä ei koskaan tapahdu. Vastaantuleva rekka ajautuu omalta kaistaltaan meidän kaistallemme. Hetkessä olemme nokikkain, satasen vauhti molemmilla.
Liikutun muistosta, ja liikuttuneessa tilassa minulle käy välillä niin, että ryhdyn johonkin toivottomaan tehtävään. Tällä kertaa vajoan liikkumisen ja liikuttumisen syövereihin. Liikkua-verbillä on yleiskielen sanakirjassa monia merkityksiä: muuttaa paikkaa, olla liikkeessä, kulkea ja niin edelleen. Liikuttua tarkoittaa liikutuksen valtaan joutumista, heltymistä. Liikutus taas on hellä, haikea tai muu herkkä tunnetila.
Liikkumisen ja liikuttumisen läheinen yhteys on tavallaan selviö. Liike on aistein havaittavissa oleva muutos maailmassa; liikutus on muutos ihmisen sisällä. Liike voi olla paikallaan pysymisen vastakohta, mutta mikä maailmassa oikeasti pysyy paikallaan? Missä tämä tuntemamme maailmankaikkeus matkaakaan… Selvää on, että sisäinen liikutus voi näkyä ulkoisena muutoksena, liikkeenä, käyttäytymisenä. Kenties kyynelten kyminä.
Liikkua-verbi juuret ovat Nykysuomen etymologisen sanakirjan mukaan ikivanhat. Liike konkreettisen liikkumisen merkityksessä on vuoden 1642 Raamatussa. Liikenne löytyy 1770-luvun sanakirjasta merkityksessä ’liikkeessä olo’. Nykymerkitys on jäljitetty 1800-luvun puolivälin tienoille.
Liikkumisen ja liikuttumisen läheinen yhteys ei ole suomen kielen yksinoikeus. Monissa muissakin kielissä liikkumista ja liikuttumista tarkoittavilla sanoilla on yhteinen historia. Sisäisen maailman ja ulkoisen maailman yhteys, ehkä ykseyskin, näkyy monissa perussanoissamme. Koskettaa voi vaikka kädellä, ja ihmisen kosketus voi olla koskettava. Tuntea voi sekä sormenpäillä että sydämellä.
Hetkessä olemme nokikkain, satasen vauhti molemmilla. Liikutan raajojani vaistonvaraisesti, käytän jalkaa jarrulla, käännän rattia rajusti vasemmalle, saan auton vastaantulevien kaistalle, rekka lipuu ohitsemme kuin hidastetussa filmissä. Kyllä siihen olisi vielä mahtunut Savon Sanomat väliin.
Jarruttelen, ohjaan tien laitaan. Näen rekan nupin kellahtaneen pientareelle. Pojat jatkavat takapenkillä rauhallisia uniaan.
Yle uutisoi kohtaamisemme: ”Rekan kaatuminen aiheutti vaaratilanteen viitostiellä”. Miten tämän nyt sanoisi: liikuttavan lakonista.
Liikennevilkun kolumnisti Vesa Heikkinen on suomen kielen dosentti ja tietokirjailija.
