Tuttavani pärisi jokin aika sitten sosiaalisessa mediassa siitä, miten hänen kotimatkansa viivästyi alinopeutta ajavan ikäihmisen vuoksi lähes minuuttikaupalla. Kun talo oli hankittu 40 km päästä työpaikalta, oli matkoista selvittävä ripeästi. Tunnistan toki ilmiön, mutta alinopeutta käsitteenä taas en.
Jos yksittäinen ihminen ikään katsomatta ajaa liikennevirrassa 10km/h alle suurimman sallitun nopeuden huomioiden ympäristön, oman ajotilansa sekä -kykynsä, sitä kutsutaan hänelle yksilöllisesti oikeaksi tilannenopeudeksi – ei alinopeudeksi.
Otetaan kortit pois?
Myös seminaareissa ja eri tilaisuuksissa olen havainnut, miten helppoa on nuorten ja keski-ikäisten suorittajien heitellä ilmaan omia ajatuksiaan siitä, millä keinoin ikäihmisten ajokykyä tulisi mitata ja rajoittaa. Samoin olen saanut kuulla, ettei Liikenneturva ole tarttunut riittävästi tähän aiheeseen.
Ajo-oikeuden tarkastelu ja rajoittaminen ei ole aivan yksinkertainen kysymys. Meillä on jo nyt kuntia, joissa kolmannes väestöstä on yli 65-vuotiaita. Vuonna 2030 koko väestöstämme neljäsosa kuuluu iäkkäisiin – tai siis senioreihin.
Holistisen ihmiskäsityksen periaatteet vain korostuvat eläkeiän lähestyessä. Moni muuttaa takaisin lapsuuden maisemiin missä sosiaaliset piirit jo valmiiksi odottavat ja jossa perusturvallisuus ja elämänlaatu koetaan kaupunkia paremmaksi. Ja pitäähän korvemmassakin päästä liikkumaan – kaupan ja hautausmaan väliä kuten joku on joskus ilkeämielisesti veistellyt. Ikäautoilijoiden liikkuminen on lähes aina tarpeeseen perustuvaa, melko vähäistä, mutta varsin omaehtoista.
Lapset eivät ymmärrä mistään mitään
Heinäkuussa 2007 istuin iäkkään, nyt jo edesmenneen isäni kanssa saunan lauteilla Paraisilla. Isän ajaminen oli eläkepäivillä pudonnut n. 60km / kk tasolle. Hän oli useiden muiden eläkeläisten tapaan käytännössä muuttanut kesämökilleen ja kävi Turussa kääntymässä kerran kuukaudessa, hoitaen matkalla pakolliset ostokset.
Autoon oli alkanut ilmestyä ajan myötä hieman erikoisia kolhuja, puskureihin jälkiä mm. postilaatikkokontaktista. Tyypillisesti iäkkäämpien kuljettajien autotallit myös kutistuvat, eikä lapsenlapsiakaan enää uskalleta ottaa kyytiin. Muutokset omassa ajokyvyssä on silloin havaittu, mutta itsenäisyydestä halutaan pitää kiinni viimeiseen asti.
Avasin isäni kanssa varovasti keskustelua oman auton omistamisen järkevyydestä, kun on nämä ajoneuvo- ja dieselverot, vakuutusmaksut ja arvonalenemat – eikö hänen kannattaisi ajaa se 60km kuukaudessa vaikka taksilla? Auttaisin kyllä aina tarvittaessa?
Isäni ei vastannut mitään, katseli varpaitaan ja heitti kauhallisen löylyä kiukaalle. Tämän syvällisen ja yksipuolisen keskustelumme jälkeen, osaatteko arvata mitä isäni teki seuraavalla viikolla?
Kyllä – hän meni ja osti uuden auton.
Kutsuliikenne ja itseajava auto oman kiesin korvaajana?
Kutsuliikenne tai itseajava, eli autonominen auto, voisi olla mainio tapa edistää ikäihmisten liikkuvuutta, kun on aika luopua omasta ajo-oikeudesta. Valitettavasti palvelujen kehitys ei ehdi suurten ikäluokkien ajotarpeita aivan lähivuosiksi täyttämään. Eikä muuttamaan sitä tärkeintä, eli asenteitamme.
Aleksis Kiven jo 1800-luvulla hyvin kuvaama impivaaralaisuus asuu meissä edelleen syvässä, eikä ikäihminen havaittavasti pyydä apua mielellään edes omilta lapsiltaan.
Seurat, yhteisöt ja järjestöt ovat kokeneet ongelmalliseksi rekrytoida toimintaansa mukaan nuorempaa väestöä. Tässä näkyy eräänlainen yhteisöllisyyden rapautuminen. Minun on todella vaikea kuvitella, että nämä ihmiset (me?) liikkuvat tulevaisuudessa riemumielin muiden ehdoilla ja aikatauluilla yhteiskuljetuksessa, joka vaatii tilauksen – eli vaivan tuottamisen jollekin toiselle.
Suuri osa ikäihmisistämme asuu myös mielellään yksityisteiden varsilla, näiden palvelujen toisen ja kolmannenkin vaiheen ulottumattomissa. Yksityisteiden määrä on muuten noin 80 prosenttia tieverkostamme. Kaikki eivät voi eivätkä halua asua suurkaupunkien ydinkeskustoissa.
Itse asiassa asumisen ihanteet ikäihmisten kohdalla näyttää menevän juuri toiseen suuntaan. Pakkomuuttoa palvelujen piiriin on huudettu vaihtoehdoksi, mutta jos ikäihmiseltä viedään kotipaikka – se tärkein kivijalka alta, voi samalla mennä pesuveden mukana muutkin.
Mikä neuvoksi?
Liikenneturva tulee vuosien 2017-2018 aikana järjestämään useita tilaisuuksia ikäihmisten keskuudessa. Näiden tilaisuuksien lisäksi neljällä eri seminaarilla ympäri Suomen tavoitellaan ikäihmisten parissa työskenteleviä ihmisiä ja yritetään yhdessä pohtia ratkaisuja iäkkäiden turvallisen liikkumisen parantamiseksi.
On täysin selvää, että jos ajo-oikeuteen vaadittava terveystila ei täyty, ei ajo-oikeutta tule silloin säilyttää. Julkista napinaa iäkkäiden riskitasosta ja ajoterveyden osuudesta kuolonkolarien osalta on kuultu kyllä, mutta voisiko vaihteeksi joku, jolla on myös konkreettisia kehitysehdotuksia nostaa käden ilmaan ja kertoa ajatuksistaan?
Tämän kirjoituksen tarkoitus oli kuvata hieman ongelmaa yleisesti ja ehkä toivoa lukijoilta ratkaisuehdotuksia iäkkäiden turvallisen liikkumisen kehittämiseksi. Onko Sinulla loistoidea? Kerro ajatuksesi kommenteissa, twitterissä, tai yksityisesti tapio.heiskanen [at] liikenneturva.fi.
