Jos katsomme liikenteen onnettomuustilastoja, alkaa onnettomuusriski kasvaa 70 ikävuoden jälkeen. Liikenneturvallisuustyössä on jatkuvasti mietittävä, kuinka tavoittaa eri ikäryhmät. Yli 65-vuotiaiden kohdalla haasteena on, että he ovat eläkkeellä eikä heitä tavoita työpaikkojen kautta.
Entä kuka kokee olevansa iäkäs? Tähänkin kysymykseen törmäämme viestinnässämme. Ikääntymiseen liittyy muun muassa sairauksia ja kehon rapistumista, joita ei mieluusti ajatella etukäteen. Samalla viestimme
voidaan tyystin ohittaa: vanhuksia ovat nuo muut ja selvästi minua iäkkäämmät eikä tämä kosketa minua.
Muistan hyvin, kuinka mummoni vielä 90 ikävuoden huitteilla vältteli kävelykepin käyttämistä. Keppi oli vaivihkaa käytössä metsälenkillä, mutta vain harvoin asiointikäynneillä kaupungissa. Ihmettelinkin usein ääneen, eikö kävelykeppi toisi turvaa myös kaupunkikävelyyn. Mummon mielestä hän ei ollut vielä sen kuntoinen vanhus, että tarvitsisi keppiä joka paikkaan.
Tulevaisuuden liikkumista kannattaa pohtia ennakoivasti. Esimerkiksi autoa valittaessa automaattivaihteet helpottavat liikenteeseen keskittymistä. Kun mallivaihdoksen tekee ajoissa, ehtii automaattiin myös tottua paremmin.
Ajotaidostakin on syytä pitää huolta. Pariskunnilla saattaa vuosien mittaan käydä niin, että yhteisillä reissuilla vain toinen ajaa säännöllisesti. Jos vakiokuljettaja joutuu vaikkapa terveyssyistä luopumaan kortista, voi toiselle olla iso haaste aloittaa autoilu uudelleen.
Iäkästä kävelijää puolestaan vaanii vaara suojatiellä. Tässä on meille muille mietinnän paikka. Maltammeko arkisten kiireiden keskellä antaa mummuille ja papoille aikaa rauhalliseen tienylitykseen? Samalla kannattaa miettiä, mitä itse kaipaa autoilijoilta muutaman vuoden tai vuosikymmenen päästä. Todennäköisesti hitaudensietokykyä.
