Talvinen arkiaamu kaupungin sisääntuloväylällä muutama kilometri ennen keskustaa. Katkeamaton autojono matelee eteenpäin likipitäen puskuri puskurissa ja osa yrittää nopeuttaa matkaansa poukkoilemalla kaistalta toiselle.
Muutama liittymästä liikentevirtaan tuleva autoilija hakee vapaata rakosta autojonosta heti kun se on mahdollista. Toiset taas kiihdyttävät kaistan loppuun vain havaitakseen, ettei tilaa tahdo löytyä.
Silloin tällöin vilkahtavat ajovalot ja muutaman kaistanvaihtajan kohdalla törähtää myös torvi. Saattaapa jossain heilahtaa jopa kansainvälinen käsimerkki saatteenaan muutama voimasana.
Säännöt kaiken perustana
Siinä fiktiivistä tilannekuvaa suomalaisesta tieliikenteestä, jossa on kuitenkin totta toinen puoli. Sääntöjen osalta homma sujuu kohtuullisesti, mutta keskinäisessä viestinnässä ja yhteispelissä on tienkäyttäjillä yhä petrattavaa.
Liikenneturvan suunnittelija Jyrki Kaistisen mukaan sujuvan liikenten lähtökohtana on sääntöjen noudattaminen. Niiden lisäksi kuitenkin tarvitaan myös tilannetajua, ennakointia ja omien aikeiden selkeää viestintää.
Varsinkaan autoillessa suurin osa arkisista eleistä, ilmeistä ja lauseista ei välity vastaanottajalle.
”Valtaosa ongelmista syntyy juuri tulkintaongelmista ja ennakko-olettamista. Ja vaikka toimisimme jossain tilanteessa joustavasti ja ymmärrettävästi, se saattaa yllättää ja ärsyttää toista osapuolta”, Kaistinen selvittää.
Samalla hän muistuttaa, että liikennekulttuuri on päivittäisten tekojen ja interaktioiden tulosta, joka muuttuu jatkuvasti.
”Jos haluamme muuttaa kulttuuria, on yritettävä muuttaa myös näitä vuorovaikutustilanteita”, Kaistinen lisää.
Metsä vastaa huutoon
Liikenneturvan kyselyn mukaan pinna kiristyy liikenteessä juuri helpoimmin auton ratissa. Neljännes autoilijoista vilkuttaa ”törpön” kohdalla valoja tai painaa äänitorvea ja kolmannes ärsyyntyy kulkupelistä riippumatta.
Useimmat meistä kuitenkin toimivat maltillisemmin ja pyrkivät vain pääsemään pois ikävistä tilanteista ilman turhaa provosoitumista. Kolmannes kuljettajista kertoo, ettei anna tunteiden vaikuttaa ajamiseen.
Kaistinen korostaakin, että tienkäyttäjien välillä on selvästi enemmän myönteistä kuin kielteistä vuorovaikutusta. Tilannetta kannattaa peilata myös alati kasvaviin liikennemääriin.
”Kyse on lopulta omien tunteiden hallinnasta ja levitämmekö ympärillemme myönteistä vai negatiivista toimintatapaa. Vanhan sananlaskun mukaan metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Se pätee hyvin myös liikenteessä.”
Matka kohti nollavisiota vaatiikin sääntöjen noudattamisen ja tilastonnin lisäksi liikenteen inhimillistämistä: asioita on opittava tarkastelemaan entistä enemmän myös toisten ihmisten näkökulmasta.
”Tien päällä olisi hyvä muistaa, että oman auton ulkopuolella on ihan samanlaisia ihmisiä kuin me itse. Käytännössä siis jonkun isä, äiti, lapsi, sisko tai veli, jotka ovat matkalla työhön, sukulaisiin tai harrastuksiin”, Kaistinen lisää.
Kiire kertoo kulttuurista
Jyväskylän yliopiston lehtorin, tunteiden säätelyyn syventyneen tutkijan ja psykologin Marja Kokkosen mielestä liikenne on oman aikansa peili. Kilpailuyhteiskunta ja tehokkuusvaateet luovat helposti jatkuvan kiireen, josta on vaikea päästä eroon edes vapaa-ajalla.
”Aika on rahaa ja silloin pienikin myöhästyminen on pahasta. Jos työpäivän alku viivästyy aamuruuhkassa, pinna on helposti kireällä iltaan asti. Ja kiireessä tietysti sattuu helpommin myös vahinkoja”, Kokkonen muistuttaa.
Liikenteessä ihmistä stressaa helposti se, ettei hän voi juurikaan vaikuttaa muiden tekemisiin ja päätöksiin. Yllättävissä tilanteissa puolestaan käyttäydymme pitkälti primitiivisten reaktioiden pohjalta.
”Aivan kuten viidakon eloonjäämiskamppailussa vaihtoehtoina on joko pakeneminen tai puolustautuminen. Pakenemiseen päätyvä pyrkii välttämään tulevan konfliktin. Puolustusasemiin käyvä toimii täysin päinvastoin. Hän raivostuu ja käy taisteluun”, Kokkonen selvittää.
Pahimmillaan puolustautuminen ilmenee suoranaisena rattiraivona, joka saattaa yllättää myös lähipiirin: kotona tai työpaikalla leppoisana ja joustavana tunnettu henkilö voi muuttua ratin takana melkoiseksi hermokimpuksi.
”Auto tuo meille tietyn yksityisyyden suojan, jossa meitä ei ulkopuolelta tunnisteta. Lisäksi näitä primitiivireaktiota on vaikea pitää kurissa, vaikka autossa olisikin muita ihmisiä. Nuorilla ja etenkin murrosikäisillä se on hyvin haastavaa, mikä myös osaltaan selittää heidän synkkiä onnettomuuslukujaan”, Kokkonen toteaa.
Pulssi alas ennen ajamista
Voiko tunteiden säätelyä sittenopetella? Kokeneen psykologin mukaan voi, eikä se ole edes kovin vaikeaa. Monesti riittää jo se, että pulssin kohotessa vetää syvään henkeä ja pakottaa itsensä rauhoittumaan.
”Hyvä keino on sekin, ettei ylipäätään istahda hermostuneena ratin taakse. Samaa keinoa kannattaa käyttää myös silloin, jos mieli masentunut”, Kokkonen opastaa.
Samalla hän kannustaa miettimään myös liikenteessä pulssia nostattavien asioiden perimmäisiä syitä ja muiden tiellä liikkujien motiiveja.
”Jos esimerkiksi takapuskurissa roikkuu kovin iäkkäältä vaikuttava kuljettaja, niin hän tuskin tekee sitä ärsyttääkseen muita”, Kokkonen lisää.
