Kotona opetamme lapsiamme pienestä pitäen selviytymään elämästä, tekemään valintoja, harkitsemaan mikä on järkevää ja mikä ei. Mielessämme ajatus lapsen turvallisuudesta olemme kertoneet lapsille mitä saa tehdä ja mitä ei. Olemme kieltäneet kiipeämästä, hyppäämästä, sukeltamasta tuntemattomaan veteen, kiusaamasta koiraa, syömästä kuumaa ruokaa, heittämästä esineitä tai hiekkaa, ja niin edelleen.
Kaiken opastuksen keskellä meistä on myös mahtavaa huomata, kuinka lapsemme oppivat meiltä asioita. Vanhempi, joka tykkää leipoa, on aivan innoissaan, kun lapset oppivat leipomaan. Mikä mieleenpainuva yllätys onkaan se hetki, kun lapsi on omatoimisesti leiponut, ja yllättänyt leipomisellaan töistä kotiin palaavan.
Vastaavasti mökillä ollaan aivan tohkeissaan, kun perheen kuopus on lämmittänyt saunan ensimmäistä kertaa onnistuneesti vanhempien istuskellessa mökin rappusilla sivusta seuraten.
Näitä esimerkkejä on valtavasti ja jokainen vanhempi osaisi varmasti kertoa vielä pari lisää. Kaikissa on kuitenkin yksi yhteinen tekijä – me olemme halunneet lapsemme oppivan turvallisen tavan toimia.
Tavan, jolla sekä lapsen oma että toisten elämä olisi kaikin puolin turvallinen.
Hyvä, parempi, ulkoistettu?
Olemme ylpeitä siitä, että lapsemme oppivat asioita meiltä perityin tavoin ja oppiemme mukaan – ja ihan syystä. Miksi emme ole yhtä innostuneita opastamaan lapsiamme turvalliseen liikkumiseen liikenteessä, vaan liikennekasvatus koetaan koulun, harrastusseuran, autokoulun tai yleensäkin jonkun muun tahon kuin meidän vanhempien tehtävänä?
Unohdammeko liikenteessä kokonaan esimerkin voiman? Sama lapsi istuu automme takapenkillä tai pyörän turvaistuimessa ja seuraa meidän toimintaamme liikenteessä niin kuin kotona.
Ajattelemmeko, että on olemassa kotiminä ja liikenneminä? Kotiminä on turvallisuuteen ohjaava, mutta liikenneminä voi ottaa pieniä vapauksia: ei käytä kypärää, ei heijastinta, ylittää kadun päin punaista, ei käytä turvavyötä, koska matka on lyhyt ja niin edelleen. Kun lapsi kysyy miksi, niin vastauksemme on, että ei minun tarvitse, koska minä olen aikuinen.
Vaikka itse näin ajattelisimmekin, lapselle olemme edelleen se sama äiti, isä tai isovanhempi kuin siellä kotona – ei lapsi osaa erotella ajatusmaailmamme roolieroja tai hahmottaa, että liikenteessä voi käyttäytyä jotenkin toisin. Lapsi ei myöskään osaa arvioida samalla tavalla vanhemman liikennetilanteesta tekemää riskianalyysia, vaan imee toimintamalleja sellaisenaankin. Miksi aikuisuuden kynnyksellä astelevan teinin tarvitsisi käyttää kypärää, kun oma vanhempi ei aikuisuuteensa vedoten sitä käyttänyt?
Vastaavasti liikennekasvatuksen pohja tehdään perheen arjessa yhdessä lähipiirin kanssa.
Olemme mallina, halusimme tai emme
Liikennekäyttäytymisen opettelu ei ala tietystä iästä eteenpäin. Ei kaksikielisessä perheessäkään tyydytä odottamaan koulua, jotta lapsi oppisi toisenkin vanhemman äidinkielen. Kun kaksikielisyys nähdään vahvuutena, puhutaan lapselle kotona ja muissa arkitilanteissa molempien vanhempien kieltä. Mahdolliset kielioppivirheet voidaan sitten korjata eri luokka-asteilla ja jatko-opiskeluissa.
Vastaavasti liikennekasvatuksen pohja tehdään perheen arjessa yhdessä lähipiirin kanssa. Lapsi oppii sen, kuinka käyttäytyä liikenteessä meitä aikuisia kuunnellen ja meistä mallia katsoen. Varhaiskasvatuksessa ja koulussa sitten tuetaan kotona opittua liikennekäyttäytymistä – ja korjataan mahdolliset opitut sääntövirheet.
Me kaikki äidit, isät, isovanhemmat, kummit ja kaikki lapsen lähipiirissä olevat ihmiset olemme merkittävässä roolissa lapsen liikennekäyttäytymisen pohjaa luotaessa. Toimivaa liikennekasvatus on, kun lähipiiri kotona ja koulussa yhdessä tukevat lasta kohti turvallisia valintoja liikenteessä. Miten kaveripiiri ja sieltä tulevat vivahteet sitten vaikuttavat nuoremme liikennekäyttäytymiseen, niin se onkin sitten jo toinen aihe.
