Hirvikolari voi hirvittää vielä vuosien päästä

    Suomessa sattuu vuosittain noin 1 500 hirvikolaria. Liikenneturvan Mari Voutilainen ajoi omansa jo viitisentoista vuotta sitten. Rysäyksestä selvittiin mustelmilla, mutta turma jätti pysyvän muistijäljen ja muutti myös omaa ajotapaa.

    Oli kuulakas syysilta Polvijärvellä Pohjois-Karjalassa. Hämärä oli juuri laskeutunut, ja Mari Voutilainen oli palailemassa Kuopiontietä pitkin kotiin yhdessä 7-vuotiaan tyttärensä kanssa. 

    Tuttu risteys oli jo näkökentässä. Mari laittoi Toyota Corollaansa vilkun päälle ja nosti kaasujalkaa. 

    Samalla hetkellä rysähti. Tien oikealta puolelta rynnisti auton eteen aikuinen naarashirvi, joka tömähti suoraan Corollan keulaan ja konepellille. Takajaloistaan loukkaantunut eläin laahusti törmäyksen jälkeen vaivalloisesti metsän suojaan.

    Auton sisällä Mari ehti silmänräpäyksen ajan ajatella, että tähän heidän matkansa taisi päättyä. Lopputuloksena olivat onneksi vain turvavyöstä tulleet nirhaumat ja muutama mojova mustelma. 

    ”Suurin huoli oli tietysti etupenkillä istuneesta lapsesta ja helpotus oli todella iso, kun olimme molemmat kunnossa. Hetken näytti siltä, että hirvi tulee tuulilasin läpi suoraan syliin”, Mari muistelee.

    Hän tunnustaa molempien olleen rysäyksen jälkeen jonkinasteisessa shokissa. Kädet vapisten ja ajatukset harhaillen Mari väänsi virta-avaimesta.

    ”Ehkä vähän yllättäen auto lähti käyntiin ja oli edelleen ajettavassa kunnossa. Niinpä nilkutin sillä viimeiset sadat metrit kotipihaan. Sen jälkeen soitimme poliisille ja metsämiehille, jotka lähtivät loukkaantuneen hirven perään”, Mari muistelee.

    Poliisien kuulusteluissa hän tunnustaa olleensa edelleen hieman sekavassa mielentilassa, mutta onneksi tyttären muisti ja etenkin piirustustaito olivat hyvässä terässä. ”Sen verran tuo törmäys jätti jälkiä, että hän piirteli vielä aika kauan kolarin jälkeen hirvenkuvia.”

    Hirven osuessa kohdalle ei välttämättä ehdi tehdä yhtään mitään.

    Kaasun kevennys pelasti 

    Vaikka tapahtumista on jo viitisentoista vuotta, Mari muistaa kolarin edelleen kristallinkirkkaasti. Traumoja siitä ei ole jäänyt ja hän palasi myös ratin taakse varsin pian rysäyksen jälkeen. 

    ”Muutaman päivän vedin henkeä kotosalla, mutta sen jälkeen oli päästävä jatkamaan opintoja Joensuuhun. Eikä minulla oikeastaan ollut edes vaihtoehtoja – jos halusi päästä liikkeelle, oli yksinkertaisesti palattava auton rattiin”, hän toteaa.

    Mari on vuosien varrella kelannut kolaria mielessään uudelleen ja uudelleen. Eniten häntä on jäänyt askarruttamaan se, kuinka nopeasti kaikki lopulta käy. Mari oli jo tuolloin varsin kokenut kuski. Kortti oli ollut jo kymmenkunta vuotta ja hän ajoi päivittäin lähes sata kilometriä.

    ”Lisäksi kolari sattui kotikulmilla, jossa tiedettiin liikkuvan hirviä. Olin kääntymässä ja vauhti oli kuudenkympin tietämissä. Silti kaikki kävi silmänräpäyksessä, enkä ehtinyt tehdä yhtään mitään. Ilman tuota lähestyvää risteystä ja vauhdinpudotusta meille molemmille olisi käynyt huonosti”, Mari toteaa.

    Kaasujalka on entistä kevyempi ja jokainen hirvivaaramerkki tulee huomioiduksi.

    Varovaisuus on valttia 

    Omaan ajokäyttäytymiseen rysäys jätti sen verran jälkeä, että kaasujalka on entistä kevyempi ja jokainen hirvimerkki tulee huomioiduksi. Lisäksi katse on tiukasti tien oikeassa reunassa ja tien penkoilla. Pimeällä ja hämärässä Mari pysyy suosiolla jonossa eikä mieli keulapaikalle tiennäyttäjäksi. 

    Varovaisuus on ollut myös paikallaan, sillä muutaman kerran tien penkalla tai peltoaukealla on silmiin osunut metsän kruunupää tai kauris.

    ”Sain aikanaan kotoa hyvän perusohjeen, jonka mukaan pimeän aikaan kannattaa aina pysytellä lähempänä keskiviivaa, jos se vain ei haittaa muita kulkijoita. En myöskään osaa nukkua toisten kyydissä, vaan haluan olla koko ajan selvillä missä mennään. Kuskina olen joidenkin mielestä varmaan toivoton tientukos, mutta siihen on toisaalta syynsä.”

    Vanha turma palaa mieleen lähinnä silloin, kun silmiin osuu pikku-uutisia hirvikolareista. Samalla kasvaa myös huoli omasta, nyt jo muualle muuttaneesta tyttärestä.

    ”Vieläkin pyydän häntä täältä lähtiessään soittamaan, että on päässyt autollaan ehjänä perille.”

    Entä mikä on Liikenneturvan Joensuun toimiston tuoreen yhteyspäällikön ohje syyspimeille ja hirvien varalle?

    ”Hirven osuessa kohdalle ratin takana ei välttämättä ehdi tekemään yhtään mitään. Uusien autojen turvavarusteiden varaan ei myöskään kannata liikaa laskea, sillä kunnon täräys tuottaa aina pahaa jälkeä. Nopeus ja ajotapa pitää sovittaa näiden faktojen mukaan.”

    Kolari kolhaisee pintaa syvemmältä

    Autokolari jättää usein kolhuja paitsi ajokkiin myös sen kuljettajaan ja kyydissä olleisiin. Liikennepsykologian tohtori Mika Hatakan mukaan onnettomuuden jälkeisinä åäivinä mielessä pyörii usein ajatuksia siitä, mitä olisi voinut tapahtua. Samalla voi ilmetä syyllisyyden tunteita, univaikeuksia, tunneryöppyjä, fyysisiä oireita ja jopa pelkoa tapahtuman uusiutumisesta.

    ”Onnettomuuden kokenut voi olla lähiviikot lyhytpinnainen, myös keskittyminen on vaikeaa”, Hatakka luettelee. 

    Monille tulee myös tarve ymmärtää tapahtunutta tai löytää siihen syyllinen. Onnettomuuden vakavuudella on vaikutus mahdollisten reaktioiden kestoon ja voimakkuuteen. Kuolonkolarissa kuljettajana olleet voivat tuntea syyllisyyttä tapahtumasta pitkänkin ajan jälkeen, vaikka onnettomuutta ei olisi voinut omin toimin estää. 

    Kokemukset ovat jokaiselle yksilöllisiä, mutta psykologilla on kolarien jälkihoitoon ja mahdolliseen ajokammoon selkeät lääkkeet. Jos kunto sallii, kannattaa palata normaalirutiineihin, työhön ja harrastuksiin. Omista tuntemuksista  on hyvä puhua, vaikka ne olisivatkin omituisia. Myös itku helpottaa. 

    ”Liikunta, mielekäs tekeminen ja päihteiden välttäminen edistävät henkistä toipumista. Mikäli pelko estää paluun ratin taakse, onnettomuuden aiheuttamat tunnereaktiot ovat vielä käsittelemättä”, Hatakka muistuttaa.

    Kuuntele ja keskustele

    Jotkut toki tarvitsevat myös ammattimaista keskusteluapua, mutta useimmille riittää lähipiirin tai työkaverien tuki. 

    Ulkopuolista apua tarvitaan, jos oireet pitkittyvät eikä lähipiiristä löydy tukea. Masennus, työnteon vaikeutuminen, liiallinen päihteiden käyttö tai itsetuhoiset ajatukset ovat Hatakan mukaan tästä merkkejä. 

    ”Kokemusten jälkihoitoon on onneksi kiinnitetty huomiota ja apua on saatavissa. Toki tunteet saattavat palata pintaan, kun kohtaa onnettomuutta muistuttavan tilanteen.”

    Läheisten roolina on olla läsnä, kuunnella ja antaa tilaa järkyttyneen ihmisen kokemukselle. Toipumisen kannalta on tärkeää päästä kiinni arkielämään. 

    ”Älä tuputa omia kokemuksiasi tai neuvojasi. Anna tunteiden tulla rauhassa äläkä yritä estää tai tukahduttaa niitä. Jos onnettomuuden kokenutta itkettää, anna hänen itkeä ja ole läsnä.”

    Avun hakemisesta löytyy tietoa mm. SPR:n verkkosivuilta. Siellä on myös käytännöllisiä ohjeita onnettomuuden henkisistä seurauksista toipumiseen.