On kolea, sateinen ja sysimusta syysilta Alastaron moottoriradalla. Autiolla ajoradalla kävelee rauhallisin ja määrätietoisin askelin tumma hahmo, joka kantaa toisessa kädessään pientä pussukkaa.
Suoran toisessa päässä odottaa henkilöauto. Kuljettajan kädet puristavat rattia ja katse on suunnattu tiukasti eteenpäin. Sateen ja pimeyden keskeltä ei kuitenkaan erotu mitään poikkeavaa.
Yhtäkkiä kuljettaja havahtuu: liikkuiko valokeilan ääripäässä sittenkin jotain? Pari sekuntia myöhemmin tumma hahmo erottuu valoissa jo hieman paremmin ja ratin takana painetaan kiireesti äänimerkkiä. Kulkija jähmettyy paikalleen ja pudottaa pussukan kädestään.
”Se on 52 metriä!”, kuuluu pian huuto pimeyden keskeltä.
Pimeys nielee tumman kulkijan
Alastarolla ei kuvattu kyseisenä iltana kotimaista jännäriä, vaan siellä testattiin heijastinten näkyvyyttä ja tehoa sumppuisten syyskelien keskellä. Liikenneturvan asiantuntijoiden ideana oli mitata välimatkoja, joilla heijastinta käyttävä tai sitä ilman kulkeva erottuu auton valokeilassa.
Vaikka heijastimen teho ja testin suuntaviivat olivat jo etukäteen tiedossa, tarjosivat konkreettiset metrimäärät tutkijoille ja asiantuntijoille tärkeää faktaa jatkotyöstöä varten. Kun autossa olivat päällä lähivalot, tummiin vaatteisiin pukeutunut kulkija erottui auton valokeilassa vasta noin 50 metrin päässä. Kaukovaloilla vastaava tulos oli noin 150 metriä.
Heijastimen välke sen sijaan osui kuljettajan näkökenttään lähivaloillakin jo 350 metrin päästä. Kaukovaloilla ensimmäinen havainto tuli viimeistään 600 metrin kohdalla.
Käytännössä jalankulkijaa tai ”pimeää” pyöräilijää on valaisemattomalla tiellä lähes mahdotonta havaita ajoissa.
Heijastin tarpeen myös autoilijalla
Liikenneturvan suunnittelijan Laura Loikkasen mielestä testin loppusaldo oli kaiken kaikkiaan varsin herättävä. Alastarolla mittaukset tehtiin paikallaan olevasta autosta – tositilanteessa mukaan tulee molempien vauhti, erilaiset häiriötekijät ja todennäköisesti matalampi tarkkavaisuusaste. Ne lisäävät onnettomuusriskiä entisestään.
Käytännössä jalankulkijaa tai ”pimeää” pyöräilijää on valaisemattomalla tiellä lähes mahdotonta havaita ajoissa ja vaikeaa se on taajama-alueillakin. Eikä pelkkä havainto edes riitä, sillä aikaa pitäisi löytyä myös kunnon jarrutukseen ja väistöliikkeeseen.
”Tämäkin testi osoitti selkeästi, että heijastinta kannattaa käyttää myös taajamissa. Jotkut voivat pitää sitä tarpeettomana ja painottavat kyllä näkevänsä lähestyvät ajoneuvot ajoissa. Se ei kuitenkaan riitä – myös autoilijan on nähtävä heidät”, Loikkanen toteaa. Juuri viimeksi mainittu näkökulma tahtoo monelta unohtua. Tähän joukkoon kuuluvat myös autoilijat, jotka ovat itse hetkeä aiemmin mananneet ilman heijastimia tai valoja liikkuvia kulkijoita.
”Heijastimen merkitystä ei enää tiedosteta, kun noustaan autosta ja vaihdetaan rooli jalankulkijaksi.”
Loikkasen mukaan kyse on ennen kaikkea asenteesta. Halvaksi henkivakuutukseksi jo vuosikymmeniä sitten ristittyjä kapistuksia näet löytyy pienellä penkomisella joka kodista. Kun heijastimen kiinnittää kerran ulkovaatteisiin, se kulkee aina mukana.
”Omille lapsille ja läheisille voidaan paasata tiukastikin heijastimen käytöstä. Samaan aikaan se kuitenkin jätetään hankalana tai epämuodikkaana pois omista vaatteista”, hän ihmettelee.
Heijastimen merkitystä ei enää tiedosteta, kun noustaan autosta ja vaihdetaan rooli jalankulkijaksi.
Heijastinkin väsyy vuosien myötä
Alastaron testi osoitti koruttomasti, että huono heijastin on sitä jo uutena. Toisaalta parhaankin heijastimen välke himmenee ajan myötä. Siksi vuosia käytössä ollut ja kolhiintunut kannattaa vaihtaa aika ajoin uuteen.
Heijastavaa materiaalia löytyy nykyisin myös monista ulkoilu- ja urheiluvaateista sekä jalkineista. Niidenkään tehoon ei kannata luottaa loputtomasti. Lisäksi heijastinnauhat menettävät tehoaan jokaisen pesukerran jälkeen.
”Vaatteisiin jo valmistusvaiheessa painetun heijastinmateriaalin pinta-alat ovat usein todella pieniä, joten lisänäkyvyys ei koskaan ole pahitteeksi”, Loikkanen lisää.
