”Karavaanari, se on kaikkien kaveri”, rallattelee Samuli Edelmann taannoisessa kesähitissään.
Vaikka lause pitää kutinsa karavanaareiden osalta, eivät kaikki ole maantiellä matkailuvaunua vetävien tai matkailuautolla liikkuvien lomalaisten kavereita.
Tämän on saanut huomata myös Juha Rakkola, joka on vetänyt vaunua perässään yli 30 vuotta.
”Kansainvälisiä käsimerkkejä, valojen vilkuttelua ja suoranaisia kamikaze-ohituksia näkee selvästi aiempaa enemmän. Ihmisillä tuntuu olevan koko ajan kiire ja kun alla on tehokas auto, niin ohi on päästävä vaikka keltaisella viivalla”, vantaalainen Rakkola huokaa.
Samalla hän muistuttaa, etteivät karavanaarit ole tahallaan tien tukkona. Matkailuvaunuyhdistelmillä on edelleen voimassa jo 1960-luvun lopulla määrätty 80 km/h nopeusrajoitus.
Se lienee monelle maallikolle yllätys, sillä kalusto ja vetoautot ovat kehittyneet viime vuosikymmeninä huimasti.
”Ratin takana on oltava koko ajan hereillä, sillä ilman joustavaa ja ennakoivaa ajotapaa pelti kolisisi huomattavasti nykyistä useammin. Kun ison vaunun kanssa tekee nopean väistöliikkeen tai päätyy pientareelle, niin jälki on aika pahan näköistä”, Rakkola huomattaa.
Suomalainen liikennekulttuuri on lisääntyneestä kiireestä ja riskinotosta huolimatta ihan hyvää eurooppalaista keskitasoa. Hurjinta meno on Via Balticalla”, Juha Rakkola toteaa.
Turvaväli on tarpeeseen
Miltä tien päällä sitten näyttää karavanaarin vinkkelistä? Tätä päätimme testata pienellä maantielenkillä. Rakkolan 12-metrisen yhdistelmän jatkeeksi ja kuvausavuksi saimme vielä matkailuauton.
Pienen kulmakieputtelun jälkeen suuntaamme kohti Hämeenlinnanväylää.
”Periaatteessa vaunun ostettuaan voi lähteä saman tien maantielle. Peruuttamista, käännöksiä ja jarruttelua kannattaa kuitenkin treenailla ensin jossain parkkipaikalla. Muuten on nopeasti pulassa”, Rakkola jutustelee.
Kiihdytämme rampilta moottoritielle ja sopiva rakonen löytyy arkisena iltapäivänä varsin helposti. Moottoritiellä joko kiihdytetään alta pois tai vaihdetaan kaistaa jo hyvissä ajoin. Mökkiviikonloppujen alkaessa ja juhlapyhien aattoina kaistoilla on jo huomattavasti ahtaampaa.
”Pienemmän sivutien risteyksessä vuoroaan saa joskus odotella hyvinkin pitkään. Vaunun taakse ei haluta jäädä, vaikka matka taittuisi tien oman rajoituksen mukaista kahdeksaakymppiä. Joskus tietysti kummastuttaa, mihin ihmisillä on niin kova kiire.”
Moottoritieltä kurvaamme takaisin vanhalle Hämeenlinnantielle, jossa saamme tuntumaa oikeisiin ohitustilanteisiin. Tällä kertaa ohittajilla on järki ja maltti mukana. Ohitukset sujuvat mallikkaasti ja matkaa jatketaan reilun turvavälin kera.
”Joskus omalle kaistalle tullaan niin jyrkästi, että meinaa tuo ekstrapeilikin lähteä matkaan. Toinen harmi on perässä roikkuminen. Ohituspaikkaa kytätään parin metrin päässä vaunun takaseinästä ja sieltä käydään kurkkimassa naapurikaistalla, josko löytyisi sopivaa rakoa ohitukseen. Ja kun pinna riittävästi kiristyy, niin sitten otetaan aikamoisia riskejä”, Rakkola huokaa.
Karavanaareiden omassa ajamisessa korostuu joustavuus ja turvaväli. Jos mennään useamman auton letkassa, jätetään ajokkien väliin aina tilaa myös ohittajille. Samaa tietysti toivotaan muiltakin matkaajilta.
”Vaikka tässä vähän motkotankin, on suomalainen liikennekulttuuri kuitenkin eurooppalaisittain mitaten ihan hyvää keskitasoa. Hurjinta meno on Via Balticalla, jossa jopa ammatikseen autoilevat rekkakuskit ovat välillä vaaraksi muille.
Karavanaareiden omassa ajamisessa korostuu joustavuus ja turvaväli. Jos mennään useamman auton letkassa, jätetään ajokkien väliin aina tilaa myös ohittajille. Samaa tietysti toivotaan muiltakin matkaajilta.
Puhelinnumeron kautta karavaanariksi
Rakkola on vaihtanut omaa vaunuaan muutaman vuoden välein.
Kipinä syttyi vuonna 1986 hauskan sattuman kautta. Espoon Pihlajarinteeseen muuttanut perhe sai heti ensimmäisinä päivinään tottua puhelimen pirinään. Pian selvisi, että he olivat saaneet muuton yhteydessä puhelinnumerokseen paikallisen vaunukauppiaan vanhan numeron.
”Yhtenä päivänä sitten kurvasin kyseiseen liikkeeseen ja ostin vanhan perus-Soliferin. Eka reissu tehtiin Someron Kultahiekalle”, mies muistelee.
Vuosien varrella Rakkola on kiertänyt perheensä kanssa likipitäen kaikki Suomen leirintäpaikat ja Itämeren rantavaltiot. Nyt kyydittävinä ovat jo lastenlapset.
”Käymättä taitaa olla vain Karstulan Wanhat Wehkeet. Jospa sinne sitten tänä kesänä”, Rakkola naurahtaa.
