Kelit ja keinot

    Muistikuva viime vuosituhannelta: Istun Luirojärven Maantielahdella pilkkimässä ja mietin, miten ihmeessä lahdella voi olla tuollainen nimi. Luirojärvi sijaitsee Itä-Lapin erämaassa, tiettömän taipaleen takana. Tänne piti hiihtää nelisen peninkulmaa Kiilopäältä.

    Maantielahti keskellä ei mitään? Hurttia huumoria vai jotain muuta, kenties historiaa?

    Historiaa! Elettiinpä ennenkin, tiedettiinpä kelit ja keinot. Kelillä on viitattu vanhastaan siihen, miten sää vaikuttaa teiden tai maaston kulkukelpoisuuteen. Sana on todennäköisesti lainaa balteilta, ja esimerkiksi liettuassa vastaava sana tarkoittaa – tietä. Keino taas on vanha tietä, vesireittiä tai muuta kulkuväylää tarkoittanut sana, jonka merkitys on laajentunut. Keino on nyt neuvo, konsti, menettely tai mahdollisuus.

    Kansanperinteen kerääjä Samuli Paulaharju kirjoittaa Sompio-teoksessaan (1953) ikivanhasta Taka-Lapin tiestä. Ainakin jo 1700-luvulla Luirojärven petäjäisellä kankaalla oli pieni autiotupa, ”muinaisten matkamiesten ja markkinamiesten vanha majatalo”. Ikiaikainen talvitie vei ”alamaista” Sompion kairan ja Saariselän tunturialueen läpi kurujen kautta ja aapoja pitkin aina Inariin ja kohti Ruijan rantoja.

    Tätä lapinkeinoa ovat kulkeneet herrat ja narrit, tuomarit ja veronkerääjät, sotilaat ja saarnaajat, Jäämeren kalastajat ja syntyperäiset sompiolaiset. Tätä keinoa käyttivät myös historian lehdille itsensä kirjoittaneet M. A. Castrén ja Elias Lönnrot.

    Teitä pitkin ovat kulkeneet raha, tieto ja uskonto, myös sivistykseksi sanottu viisaus.

    Enpä ymmärtänyt Maantielahdella ahvenia narratessani, että siitä kulki muinoin moisia mahtavia sanaseppoja. Kaikki heidät on katseellaan mitannut Luiron sininen silmä, kaikkia tervehtinyt Sokostitunturin paljas pää.

    Ei voi olla hämmästelemättä sitä tarmoa ja tomeruutta, jolla tämän maailmankolkan asukkaat ovat aina tiensä tienneet ja keinonsa keksineet. Matkaa on taitettu kelien ja maastojen mukaan. Vähitellen hyväksi havaittuja reittejä on merkitty maisemaan pilkoittaen, puiden kylkiin merkkejä kirveellä lyöden. On raivattu vankempia kinttupolkuja, puhkottu maisemiin kärryteitä, maanteitä, moottoriteitä…

    Teitä pitkin ovat kulkeneet raha, tieto ja uskonto, myös sivistykseksi sanottu viisaus, mutta tie on vienyt toiseenkin suuntaan. Poissa ovat monet syrjäseuduille aikanaan juurtuneet suvut ja perinteet, teitä myöten on viety myös luonnonrikkauksia ja erämaan rauhaa. Tie on yhdistänyt ja yhtenäistänyt, mutta tie on myös erottanut ja eriarvoistanut.

    Mikähän mahtaa olla moninaisten teidemme merkitys tulevaisuudessa? Tavaraa ja ihmisiä, arvojakin, rahdataan kiihtyvään tahtiin maailman kolkasta toiseen. Tieverkosto on globaalin markkinatalouden sykkivä verisuonisto. Keinot ovat lukuisat, niin maalla, merellä kuin ilmassakin.

    Tiedämme nyt, että ilmasto muuttuu, koska ihminen muuttaa sitä. Ilmaston muuttuminen näkyy monenlaisina sään ääri-ilmiöinä, uudenlaisina kelirikkoina. Tietäminen on alkujaan tarkoittanut tien tuntemista. Tiedämmekö nyt, miten korjata rikkomamme ja mitkä ovat keinomme selvitä?

    Kirjoittaja on suomen kielen dosentti ja tietokirjailija.
    Twitter: @tosentti

    Vesa Heikkinen, suomen kielen dosentti ja tietokirjailija