Äskenhän se vasta oli, kun istuin Ailasmäen taksi-Mersun takapenkillä ja auto kurvasi sisään Tuohikylän koulun portista. Presidentti oli Kekkonen ja leivällä voita, kaikki oli alussa ja toiveikasta.
Ensimmäinen päivä opin tiellä – tovi, tuokio, hetkonen sitten. Viisikymmentä vuotta, mihin katosit?
Katoaako aika vai kulkeeko se mukanamme? Mitä enemmän olemme aikaa kokeneet, sitä vähemmän on kokematta. Arvet ja rypyt kertovat kuljetun matkan määrän.
Yhtäältä ajalle voi tehdä monenlaisia asioita; toisaalta aika itse puuhaa kaikenlaista. Aikaa voi viettää ja voittaa, säästää ja tuhlata, hukata ja tappaa. Aika voi hoitaa ja näyttää, tulla ja täyttyä, mennä ja loppua. Aika voi kaupita tavaran, aika voi parantaa haavat. Joskus aika käy pitkäksi tai on kortilla, monesti aika on rahaa.
Arvoituksellinen aika on innostanut niin luonnontieteilijöitä kuin humanisteja ja filosofejakin. Monen kirjailijan sanotaan tavoittaneen runoissaan ja romaaneissaan ”ajan hengen”. Suhteellisuusteoriaa ymmärtävät tieteilijät taas kertovat, että aika ja avaruus muodostavat kokonaisuuden, ”aika-avaruuden”, ja täten asioiden todellinen luonne on neliulotteinen. Mutta, kysyvät filosofointiin taipuvaiset, onko aika jatkumo vai hetkien sarja? Lineaarista vai syklistä?
Ajan valta tuntuu yltävän kaikkialle. Merkityksiimme. Mutta miten me aikaa ymmärrämme ja merkityksellistämme? Aikahan on itsestäänselvyys, selviö – mitä erityistä ymmärrettävää siinä oikein on? Eilen oli eilen, tänään on nyt, eikä huomisesta tiedä kukaan.
Yhtä mieltä me ajan riepottelemat inehmot olemme kai siitä, että aika on liikettä. Tai kuten yleiskieltä kuvaava Kielitoimiston sanakirja ajan keskeisimmän merkityksen ilmaisee: ”ulottuvuus, johon tapahtumat sijoittuvat peräkkäiseen järjestykseen jatkumoksi ja joka ilmenee nykyhetkenä, menneisyytenä ja tulevaisuutena”.
Me kielitieteilijät puhumme aikamuodoista. Suomessa on preesens eli kestämä (elän), imperfekti eli kertoma (elin), perfekti eli päättymä (olen elänyt) ja pluskvamperfekti eli entispäättymä (olin elänyt). Myös futuurista eli tulemasta puhutaan: elän ja tulen elämään.
Aika liikkuu puheissamme ja kirjoituksissamme monin tavoin. Aika rientää ja kiitää, aika mataa ja virtaa, aika lentää ja liitää. Joskus aika ajaa ohitseni, joskus aika jättää minutkin. Aika aikaa kutakin!
Olen ikäpolvea, jonka lapsuuteen kuuluivat vielä arvoitukset. Esimerkiksi tällaiset: mikä on se, joka kulkee yöt ja kulkee päivät, mutta ei pääse koskaan perille?
Ajan tuskastuttava päämäärättömyys on näinä aikoina suorastaan ajan henki. Kun ihminen joutuu tilanteeseen, josta hän haluaisi päästä pikimmiten pois, mutta josta ei ole yksinkertaista ulospääsyä, päivä tuntuu vuodelta, silmänräpäys ikuisuudelta.
Aika laahaa, ikään kuin pysähtyy. Ajan siipi viistää maata. Ajan ratas jumittaa. Aika on sielun taakka, sulkutila.
Kun kulutat aikaa, aika kuluttaa sinua. Runoilijan sanoin: ”Suuri, suuri, ankara on Aika.”
Liikennevilkun kolumnin kirjoittaja on suomen kielen dosentti ja tietokirjailija. Twitter: @dosentti
