Viestintä vaatii osaamista, empatiaa ja yhteistä kieltä

    Viestintä on taitolaji, joka perussäännön mukaan onnistuu vain sattumalta. Alati vilkastuvan liikennevirran ja infotulvan keskellä tienkäyttäjien keskinäiselle kommunikaatiolle on kuitenkin kasvavaa tarvetta.

    Autoilija jarruttelee hyvissä ajoin ennen suojatietä ja antaa vielä käsimerkin, jotta tietä ylittävä jalankulkija voi lähteä turvallisin mielin liikkeelle. Takana tulevalle kuljettajalle ele tulee täytenä yllätyksenä eikä sille välttämättä heru lainkaan ymmärrystä.

    Päinvastoin, hidasteleva kuski voi saada palautteeksi tööttäyksiä, valojen vilkuttelua ja yksiselitteisiä käsimerkkejä. Saattaapa saldona olla myös liimautuminen aivan takapuskurin tuntumaan.

    Tilanne on tuttu päivittäisessä taajamaliikenteessä ja Turun yliopiston liikennepsykologian dosentin Sirkku Laapotin mielestä myös oiva esimerkki siitä, kuinka vaikeaa eri tienkäyttäjien keskinäinen viestintä voi olla.

    ”Liikenteessä tulee aina eteen tilanteita, joissa sääntöjä on sovellettava oman kokemuksen ja harkinnan pohjalta. Haaste on siinä, että nopeasti ja spontaanisti tehdyistä päätöksistä olisi pystyttävä viestimään riittävän selkeästi ja ajoissa myös muille tiellä liikkujille”, Laapotti muistuttaa.

    Sirkku Laapotin mukaan liikenneviestinnän haasteena on, että nopeasti tehdyistä päätöksistä pitäisi pystyä viestimään riittävän selkeästi ja ajoissa myös muille tienkäyttäjille. Kuva Meeri Utti /Liikenneturva.

    Kiitos kannustaa myös liikenteessä

    Esimerkkitapauksessa positiivinen viesti meni odotetusti perille jalankulkijalle, mutta aiheutti täysin päinvastaisen reaktion takana tulevassa autoilijassa.Syynä voi olla kiire, asenne tai puhtaasti vain se, etteivät annetut viestit jostain syystä tavoittaneet takana tulevaa.

    ”Pahimmillaan voi tietysti käydä niin, ettei tämä hyväntahtoinen kuljettaja enää vähään aikaan ennakoi suojateitä vastaavalla tavalla”, Laapotti lisää.

    Hän muistuttaakin, että liikenteessä annetaan edelleen selvästi enemmän negatiivista kuin positiivista palautetta. Se on Laapotin mielestä harmillista,

    sillä muualla arkielämässä korostetaan nimenomaan positiivisen palautteen tärkeyttä.

    ”Kohteliaasta ja oivaltavasta eleestä toiselta tienkäyttäjältä saatu kädennosto ja kiitos kannustaa tekemään saman toistekin. Samalla tietysti vahvistuu

    myös viestintäkulttuuri.”

    Samaan hengenvetoon hän painottaa, etteivät suomalaiset suinkaan ole muita eurooppalaisia huonompia viestijöitä. Äänimerkin tööttäily, hätävilkkujen

    käyttö, yletön käsillä viuhtominen tai ikkunasta huutelu eivät vain oikein kuulu meikäläiseen kulttuuriin.

    ”Suomalaiskansalliseen tapaan viestimme vain silloin, kun siihen on tarvetta. Muuten mennään tarkasti liikennesääntöjen mukaan, mikä on

    tietysti hyvä asia”, hän naurahtaa.

    Haasteita ja häiriöitä riittämiin

    Edesmennyt viestintäguru Juhani Wiio tähdensi omissa perusteeseissään viestin perille menon vaikeutta. Onnistunut ja yksiselitteisesti ymmärretty viestintä on Wiion teorian mukaan lähes mahdotonta, vaikka kyseiset henkilöt olisivat kasvokkain.

    Liikenteessä tämä haaste korostuu entisestään. Tilanteet tulevat eteen nopeasti eikä viestintään ja sen sisällön miettimiseen jää juurikaan harkinta-aikaa. Lisäksi viestin lähettäjä ja vastaanottaja ovat toisilleen tuntemattomia eivätkä välttämättä edes kohtaa enää toiste.

    Kaiken kukkuraksi väärin ymmärretty viesti saattaa johtaa täysin päinvastaiseen lopputulokseen ja vakavaan vaaratilanteeseen.

    ”Lisäksi pitää muistaa lukuisat häiriötekijät, joita voi olla ympäröivän liikenneympäristön lisäksi esimerkiksi auton sisällä. On ihan selvää, että vieras

    katuverkko ja takapenkillä kinasteleva jälkikasvu eivät ole kuljettajan kannalta optimaalisin ajo- ja viestintäympäristö”, Laapotti lisää.

    Lopputulokseen vaikuttaa myös viestijöiden oma tunnetila. Jos korvien välissä kiehuu, voivat myös viestit tai vastareaktiot olla turhan voimakkaita.

    ”Tässä kohtaa yhteys omaan ajotapaan ja perusluonteeseen on aika selkeä. Leppoisat ja joustavat persoonat käyttäytyvät ja viestivät usein samoin myös liikenteessä”, Laapotti toteaa.

    Yhteispelillä eteenpäin

    Muutaman vuoden takaisen LINTU-tutkimuksen mukaan sosiaalisesti taitava kuljettaja osaa liikennesäännöt ja niiden noudattamisen lisäksi huomioida muut tienkäyttäjät. Lisäksi hänellä on kyky ennakoida muiden toimintaa ja tehdä myös omasta liikkumisesta helposti ennakoitavaa.

    Pisteenä i:n päällä on taito ilmaista, mutta tarvittaessa myös hillitä omia tunteita.

    Laapotin mukaan todellinen osaaminen karttuu vasta kokemuksen ja ajokilometrien myötä. Lisäksi tarvitaan tilannetajua sekä sitä kuuluisaa maalaisjärkeä.

    ”Tienkäyttäjien väliseen viestintään erilaisissa poikkeustilanteissa on mahdotonta luoda aukotonta ohjeistusta, sillä tarkoitus on nimenomaan sujuvoittaa liikkumista, helpottaa päätöksentekoa ja estää vaaratilanteita.”

    Tarve eri tienkäyttäjien väliselle viestinnälle joka tapauksessa kasvaa samaa tahtia liikenteen vilkastumisen kanssa. Koska kyse on yhteispelistä, viestien on mentävä yhtä lailla perille niin autoilijoille, jalankulkijoille kuin kaksipyöräisten kuljettajille.

    ”Samalla olisi päästävä irti turhasta vastakkainasettelusta eri ryhmien kesken. Valmiiksi negatiiviset ennakkoasenteet esimerkiksi pyöräilijöiden ja autoilijoiden välillä tuovat helposti mukanaan häiriöitä ja vääriä tulkintoja”, Laapotti muistuttaa.

    Rattiraivo on huono tapa purkaa paineita

    Kun suomalaiskuskin korvien välissä kiehahtaa, vilkastuu myös viestintä. Useimmiten se tarkoittaa huutamista, käsimerkkejä, valojen vilkuttelua tai tööttäilyä – pahimmillaan kiilailua, kilpaajoa ja kolhimista.

    Pinnan saattaa polttaa hyvinkin pieni ärsyke, joka lähes poikkeuksetta koetaan jonkin toisen tienkäyttäjän tekemäksi virheeksi. Siihen voi riittää esimerkiksi hieman huolimaton kaistanvaihto, liian hidas lähtö liikennevaloista tai karvan verran liian hiljainen ajonopeus.

    Liikenneturvan suunnittelijan Leena Pöystin mukaan rattiraivon taustalla on useimmiten kuljettajan oma turhautuminen, jota puretaan muihin tiellä liikkujiin.

    ”Useimmiten kyse on nuorehkosta mieskuljettajasta, jolla on valmiiksi kiire ja stressi. Tässä mielentilassa kaikki hidasteet ja virheitä tekevät tienkäyttäjät ärsyttävät. Itse sen sijaan ollaan aina oikeassa”, Pöysti listaa.

    Rattiraivolle altistavia tekijöitä ovat mm. päihteet, alhainen verensokeri, impulsiivinen tai narsistinen luonne sekä koston tai opettamien halu. Samalla Pöysti painottaa, ettei kyse ole pelkästään nykyliikenteen ilmiöstä.

    ”Tunne kumpuaa ihmiskunnan ikivanhasta selviytymisvaistosta, jossa omaa tilaa suojellaan muiden loukkauksilta. Liikenteessä se voi olla esimerkiksi auto tai moottoripyörä.”

    Liikenneturvan muutaman vuoden takaisen tutkimuksen mukaan eniten liikenteessä ärsyttävät liian lähellä perässä ajavat, toisten tekemät vaaralliset ohitukset sekä liikennesäännöistä piittaamattomat kuljettajat. Yli- tai alinopeutta ajavat nostavat verenpainetta noin kolmanneksella suomalaisista. Vain kolme prosenttia oli sitä mieltä, ettei liikenteessä ole mitään suuttumisen aihetta.

    Rattiraivon lääkitsemiseen Pöystillä on muutama selkeä rohto.

    ”Jos hermostuu, on yritettävä rauhoittua ja tarvittaessa pysähdyttävä. Pääasia on kuitenkin se, että päästään ehjänä perille. Provosoimisen sijaan kannattaa olla itse kohtelias, näyttää vilkkua ja antaa tilaa”, hän opastaa.